On 15.1.2019 Arkadia Society of Artists and Parliament Members organized a seminar with Globe Art Point, Culture for All and Centre for Cultural Policy Research Cupore, with the aim of raising debate on the conditions of cultural services and the possibilities of artwork for non-Finnish born artists and artists with disability.
You can find all the information and program in Finnish and English here.
The seminar was held in Finnish and interpreted simultaneously to English and Sign Language to the assistants. You can watch it on Arkadia Seura´s Facebook Page here.
The theatre director, David Kozma, chairman of Globe Art Point, participated in the Seminar with a speech and a discussion, that you can read below in Finnish. You can find more about him on our board page.
Onko suomalainen taidekenttä monimuotoinen ja tasa-arvoinen? David Kozma, 15.01.2019, Pikkuparlamentti.
Hei, olen David Kozma ja olen
taiteilija… Anteeksi, maahanmuuttaja. On tärkeää tuoda esille tämä apspekti
heti alussa. On vaalivuosi, ja maahanmuuttaja-sana on taas erittäin runsaasti esillä.
Palaan tähän vielä myöhemmin. Ensin haluaisin sanoa, että olen kiitollinen, kun
saan olla täällä ja puhua yhdenvertaisuudesta kanssanne. Kuitenkin minulla on
ristiriitaiset fiilikset nyt, kun seison teidän edessänne. Minun pitäisi olla
onnellinen, sillä olen yksi harvinaisista ei-suomalaisista teatterintekijöistä,
joka työskentelee taiteilija-apurahalla Suomessa, ja saan projekteihini jonkin
verran rahoitusta. En kuitenkaan osaa olla kovin tyytyväinen, koska taidekenttä
on kaukana yhdenvertaisesta ja tasa-arvoisesta. Syitä on monia, mutta minä
keskityn nyt ulkomaalaistaustaisten näkökulmaan.
Suomi on muuttunut rajusti 2000-luvun
alusta lähtien. Ulkomaalaistaustaisten määrä vuonna 2017 oli Tilastokeskuksen
mukaan noin 380 000 asukasta koko maassa, kun taas viime syksyn aikana
vieraskielisten määrä on ylittänyt 100 000 henkilöä jo pelkästään Helsingissä. Ennusteiden
mukaan vuonna 2030 joka viides helsinkiläinen on vieraskielinen, ja vantaalaisista
joka kolmas.
Media otsikoi useasti, että Suomi
tarvitsee maahanmuuttajia, mutta… Aina on joku MUTTA tämän lauseen perässä. Ja
tämä MUTTA kertoo minun mielestäni hyvin paljon sitä, miten maahanmuuttajiin
suhtaudutaan. Maahanmuuttajat nähdään uhkana
tai mahdollisuutena, mutta harvoin otetaan huomioon ihmistä, joka on
maahanmuuttaja-nimikkeen takana. Tällä hetkellä väestöstä siis 7% on maahanmuuttajataustaisia,
ja heillä on perusoikeudet, koska Suomen valtio takaa kansalaisilleen
perusoikeudet. Perusoikeuksiin kuuluvat muun muassa taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Näitä
ovat esimerkiksi oikeus asuntoon, terveydenhuoltoon, minimitoimeentulon
takaavaan tulotasoon, oikeudenmukaisiin työoloihin ja palkkaan sekä vähintään
peruskoulutukseen. Myös oikeus päästä osalliseksi tiedosta ja kulttuurista.
Ja nyt pääsemme aika lähelle tämän
päivän teemaamme: onko suomalainen taidekenttä monimuotoinen ja tasa-arvoinen?
Minun mielestäni on tehtävä vielä paljon työtä, että tämä tavoite saavutetaan. Jos
perusoikeudet takaavat sen, että jokaisella kansalaisella on oikeus kulttuuriin,
pitäisi taidekentän tekijät ja päättäjät ottaa huomioon yhteiskunnan monimuotoisuus.
Tällä hetkellä perusoikeus tarkoittaa
lähinnä sitä, että maahanmuuttajataustaisilla ihmisillä on oikeus opiskella omaa
kieltään jaa harrastaa omaan kulttuuriinsa kuuluvia perinteitä. Tämä on hyvä
asia tiettyyn pisteeseen asti. Mutta jos haluamme, että tämä 7% väestöstä
pääsee paremmin osaksi tätä yhteiskuntaa, pitää taidelaitosten ohjelmiston
muuttua kulttuurisesti ja kielellisesti moninaisemmaksi.
Ja kun puhutaan maahanmuuttajien
integroitumisesta, pitää asiaa katsoa muustakin kuin työllistämisen
näkökulmasta. Jos tarkastelee, mitä taidekenttä tarjoaa tällä hetkellä, huomaa aika
nopeasti, että tarjonta on varsin monokulttuurista. Silloin harvoin, kun
taideteoksessa käsitellään jollain tasolla myös maahanmuuttajana olemista,
heidät kuvataan useimmiten vahvojen stereotypioiden kautta.
Tarinat, joita suomalaiselle
yleisölle kerrotaan, eivät useinkaan kuvasta tämän hetken yhteiskunnan
moninaisuutta. Ensinnäkin nämä tarinat ovat enimmäkseen kantaväestön
kirjoittamia, jolloin maahanmuuttajat joko puuttuvat niistä kokonaan tai heidän
tilanteensa kuvataan kantasuomalaisen näkökulmasta. Toinen ongelma on
maahanmuuttajien huonot mahdollisuudet osallistua aktiivisina tekijöinä ja
kokijoina suomalaiseen taide- ja kulttuuritoimintaan.
Minulla oli mahdollisuus lukea läpi
Cuporen AVAUS – toimijaksi suomalaisella taide- ja kulttuurikentällä kyselyä,
ja siellä oleva kommentti jäi mietityttämään minua:
“Nämä kysymykset ovat epärelevantteja umpisuomalaisessa pikkukaupungissa
sijaitsevan minimuseon näkökulmasta.”
Suomalaiset haluavat, että
maahanmuuttajat integroituvat paremmin yhteiskuntaan. Minä ajattelen, että koko
kansa pitäisi integroida paremmin tähän nyky-yhteiskuntaan, joka on
moninaisempi ja monimutkaisempi kuin mitä se oli 20 vuotta sitten. Ja uskon,
että tässä integroitumistyössä ulkomaalaistaustaisten taiteilijoiden osaaminen on välttämätön. Mitä enemmän me onnistumme kertomaan
suurelle yleisölle tarinoita vuoden 2019 yhteiskunnastamme, sitä nopeammin saavutamme
yhteisymmärrystä.
Koko maahanmuutajuuden käsite tuntuu
olevan demonisoitu, koska siitä puhutaan vain erikoistilanteissa: jos
työttömyysluvut ovat korkeat, jos on tapahtunut rikos, jos joku on
avuntarpeessa. Maahanmuuttajataustaisia ihmisiä nähdään pienipalkkaisissa
työtehtävissä, mutta harvoin televisioruudussa tai mediassa.
Nämä asiat voivat tuntua
epärelevanteilta minimuseon kantasuomalaisen henkilökunnan näkökulmasta. Mutta pikkukaupungin
asukkaita ajatellen maahanmuutto on hyvinkin tärkeä kysymys, josta pitäisi
käydä laajempaa ja minisävyisempää keskustelua. Jos pikkukaupungin asukkaat
muodostavat mielipiteensä maahanmuuttajista vain mediasta saamillaan negatiivisesti
värittyneillä tiedoilla, voidaan kuvitella, miten he reagoivat, kun heidän
kaupunkiinsa muuttaa ensimmäinen maahanmuuttaja.
Jos haluamme, että taidekenttä
muuttuisi tasa-arvoisemmaksi ja monimuotoisemmaksi, meidän on alettava kertoa tarinoita
todellisesta nyky-yhteiskunnasta, joka on monikielinen, monikulttuurinen ja
täynnä erilaisia ihmiskohtaloita.
Lopuksi mainitsen vielä kyselyn toisen
kommentin, joka tiivistää hyvin, mitä meidän pitää tehdä:
“Haluaisin kirjoittaa
resurssit, mutta oikeasti kyse on valinnoista.”
Todellisuudessa kyse on siis
valinnoista. Haluammeko oikeasti tasa-arvoisemman ja avoimemman taidekentän?
Jos haluamme, meidän pitää ryhtyä toimeen, muuten voimme käyttää resurssien
puutetta tekosyynä loputtomasti.
Kiitos.